Ei tule enää junia

Olin muka vielä eilen se, jolle maailma oli avoinna. Jota kuljetti tuulet ja vatsan perhoset. Hyppäsin mukaan joka seikkailuun ja tiesin kaiken aina järjestyvän, ei huolia! Nautin muutoksista ja jännityksestä - elämässä tuntui olevan mahdollista aivan kaikki. 

Tänään olen kuitenkin se, joka ainakin viimeiset kymmenen vuotta on selviytynyt arjesta päivä kerrallaan. Junan kiskot loppuivat ja elämässä ei enää voinutkaan hypätä seuraavaan junaan. Oli pysähdyttävä arkeen, jossa en elänyt enää itselleni vaan lapsilleni. On nämä vuoden sisältänyt seikkailuja nämäkin. Toisenlaisia, rajatumpia. Enkä väitä, ettenkö halutessani olisi voinut seurata useampia seikkailuja, mutta minun arvomaailmani sanoi niille ei. 

Nyt on tullut aika, kun saan olla vanhimman lapseni tuulenvire ja auttaa häntä elämän suureen seikkailuun, huomaan kaipaavani kovasti niitä perhosiani. Näen tyttäressäni minut itseni, minunlaiseni saman palon. Hänen nuoruuden hulluutensa vie minut omiin muistoihin, seikkailuihin ja muistuttaa siitä, kuka olin silloin ennen. Eläydyn häneen niin vahvasti, että välillä hän on minä tai minä hän. 

Kuinka paljon olenkaan, kaikki nämä selviytymisen vuodet, katsonut elämässä taaksepäin ja muistellut. En niinkään sitä, mitä kaikkea oli - vaan mitä minä olin. Pohdin, miten arki vei liekin, jonka leiskuessa olen täysin, kokonaisvaltaisesti oma itseni. Elämä on jälleen muuttumassa, lapset kasvaneet. Tunnistan, että minun on jälleen mahdollista antaa liekin leiskua.

Ei tule enää junia, mutta tulee laivoja.