Cloudberry valley

Olin muka vielä eilen se, jolle maailma oli avoinna. Jota kuljetti tuulet ja vatsan perhoset. Hyppäsin mukaan joka seikkailuun ja tiesin kaiken aina järjestyvän, ei huolia! Nautin muutoksista ja jännityksestä - elämässä tuntui olevan mahdollista aivan kaikki.  Tänään olen kuitenkin se, joka ainakin viimeiset kymmenen vuotta on selviytynyt arjesta päivä kerrallaan. Junan kiskot loppuivat ja elämässä ei enää voinutkaan hypätä seuraavaan junaan. Oli pysähdyttävä arkeen, jossa en elänyt enää itselleni vaan lapsilleni.   On nämä vuoden sisältänyt seikkailuja nämäkin. Toisenlaisia, rajatumpia. Enkä väitä, ettenkö halutessani olisi voinut seurata useampia seikkailuja, mutta minun arvomaailmani sanoi niille ei.  Nyt on tullut aika, kun saan olla vanhimman lapseni tuulenvire ja auttaa häntä elämän suureen seikkailuun, huomaan kaipaavani kovasti niitä perhosiani.   Näen tyttäressäni minut itseni, minunlaiseni saman palon. Hänen nuoruuden hulluutensa vie minut omiin muistoihin,...

Täytin juuri 40 vuotta. Pidätin viime kuukaudet hengitystä… Aivan kuin silloin, kuin vietin uudenvuoden aattoa vuonna 1999… Jotenkin sama tunnelma.   Ja sitten, ei mitään. Tuntuu hullulta, mutta sitä jotenkin valmistautui jonkun (kaiken?) loppumiseen. Silloin vuonna '99 ja nyt, kuukauden tai jopa koko vuoden ennen merkkipäivää. Muistan nuorena olleeni varma siitä, että kuolisin ennen ylioppilaaksi pääsyä, sillä oli epätodellista saavuttaa jotain, mitä niin paljon arvostin. Olisi muutama rohkaiseva sana sanottavana tuolle nuorelle - tietäisitpä vain, mitä kaikkea on luvassa ja olet kaiken sen arvoinen. On hurjaa ajatella, miten kaikki edeltävät sukupolvet taistelivat nälkää, köyhyyttä ja sitten vielä traumoja vastaan. Ei meidänkään sukupolvi ilmaiseksi ole päässyt, se tuskin elämässä on edes mahdollista, mutta edeltäjiemme epäitsekkyys ja päättäväinen työnteko heijastuu kaikessa siinä, mistä tänään saan nauttia. Miten saan kehittyä ihmisenä, harrastaa ja rentoutua. Tehdä päätöksiä, ...